Tänä yönä vuosi jälleen vaihtuu. Täyttelin juuri uuteen kalenteriin tärkeät päivämäärät - synttärit, nimpparit, hääpäivät ja muut jo tiedossaolevat tapahtumat. Muuten kalenteri vielä loistaa tyhjyyttään. Valkoiset sivut kertovat uuden alusta, kuten aina kun vuosi vaihtuu. "Aloitetaas alusta," tokaistaan uutena vuotena ja pidetään tipatonta tammikuuta tai karistetaan kiloja kuntosalilla.
Mitä jos tehtäisiin vuodesta 2011 entistä vihreämpi? Aloitetaan uusi vuosi entistä ekologisemmin ja vastuullisemmin, tehdään oma osamme ympäristön hyväksi ja vielä vähän toistenkin osasta.
Itse voisin luvata jatkaa entistä uutterammin kierrätystä - perheeseen ollaan hankkimassa kevään korvalla pikakompostori - ja paneutua lähi- ja luomuruokaan. Sormet jo syyhyävät kasvimaan suuntaan vaikka pihaa vielä koristavat parimetriset lumivallit. Ensi vuonna meillä syödään entistä terveellisemmin ja ekologisemmin, ja paljon oman maan satoa.
Voisin jälleen myös ryhtyä roska päivässä -hankkeeseen. Kun esikoiseni tykkäsi vedellä monen tunnin päiväunia ulkosalla ja meillä oli silloin koira, niin ulkoilin jatkuvasti lähimaastossa vauvanvaunut yhdessä kädessä ja talutushihna toisessa. Vaunujen alle olin asetellut muovipussin, johon keräsin maasta löytyviä roskia - einesten käärepapereita, metallitölkkejä, mäyräkoirien pahvipakkauksia, lasinsiruja ja muuta roinaa. Pullot ja tölkit kiikutin kauppaan ja sentit pudotin vauvan säästöpossuun. Kunhan tämä pikkukakkonen muuttaa masusta kotiin ja pakkaset hieman hellittävät niin ryhdyn taas tarmolla siivoamaan kävelypolkujen reunoja hiukkasen verran siistimmäksi.
Mielelläni myös luopuisin kaikesta turhasta. Haaveilen kevätsiivouksesta, jolloin ehtisin käydä kaikki pursuavat kaapit ja kasat läpi ja kiikuttaa kirpputorille kaikki, mitä en oikeasti tarvitse. Terve mieli lepää terveessä kodissa kun kaikki pölyä keräävät turhakkeet saataisiin pois nurkista. Helpompaa kuitenkin kuin vanhasta luopuminen on sen lupaaminen, etten enää hanki mitään, mitä en varmasti tarvitse. Se voisi olla tärkein uuden vuoden lupaukseni.
Mitä sinä lupaat?
perjantai 31. joulukuuta 2010
torstai 16. joulukuuta 2010
Reilu meininki
Maailma ei aina ole reilu. Silti sitä voi muuttaa "ostos kerrallaan", kuten Reilun kaupan edistämisyhdistyksen slogan kuuluu.
Minä olen ostanut Reilun kaupan tuotteita säännöllisesti parin vuoden ajan. Meillä kulutetaan Reilun kaupan banaaneja, suklaata, kahvia, sokeria ja viiniä. Kotoa löytyy myös pari Reilun kaupan puuvillasta valmistettua paitaa ja kangaskassia. Vuosittain annan Reilun kaupan tuotteita myös joululahjoiksi.
Miksi jokaisen kannattaisi suosia Reilun kaupan tuotteita? Esimerkiksi siksi, että Reilu kauppa parantaa kehitysmaiden viljelijöiden ja työntekijöiden asemaa. He saavat oikeudenmukaisemman korvauksen työstään ja tuotteistaan ja osa Reilun kaupan lisätuloista käytetään paikallisten elinolojen parantamiseen. Lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty, kaikkien tuotteiden alkuperä tiedetään ja tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristömääräyksiä.
Hiljattain Kotiliedessä (23/2010) oli mielenkiintoinen artikkeli malawilaisesta sokerinviljelijä Charitysta, jonka elämä muuttui Reilun kaupan myötä. Reilun kaupan lisällä Charityn kotikylään on hankittu sähköt, porattu kaivoja, rakennettu kunnollisia taloja ja kunnostettu klinikkaa. Lisällä on myös kustannettu lasten koulumaksuja.
Suomessa on myynnissä 1 500 Reilun kaupan tuotetta, joita jokainen suomalainen osti keskimäärin 16,31 eurolla vuonna 2009. Vaikka joskus Reilun kaupan tuote saattaa olla hieman jotain toista tuotetta kalliimpi, se lisä oikeasti muuttaa kehitysmaiden viljelijöiden elinoloja. Siksi minä valitsen reilua.
Minä olen ostanut Reilun kaupan tuotteita säännöllisesti parin vuoden ajan. Meillä kulutetaan Reilun kaupan banaaneja, suklaata, kahvia, sokeria ja viiniä. Kotoa löytyy myös pari Reilun kaupan puuvillasta valmistettua paitaa ja kangaskassia. Vuosittain annan Reilun kaupan tuotteita myös joululahjoiksi.
Miksi jokaisen kannattaisi suosia Reilun kaupan tuotteita? Esimerkiksi siksi, että Reilu kauppa parantaa kehitysmaiden viljelijöiden ja työntekijöiden asemaa. He saavat oikeudenmukaisemman korvauksen työstään ja tuotteistaan ja osa Reilun kaupan lisätuloista käytetään paikallisten elinolojen parantamiseen. Lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty, kaikkien tuotteiden alkuperä tiedetään ja tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristömääräyksiä.
Hiljattain Kotiliedessä (23/2010) oli mielenkiintoinen artikkeli malawilaisesta sokerinviljelijä Charitysta, jonka elämä muuttui Reilun kaupan myötä. Reilun kaupan lisällä Charityn kotikylään on hankittu sähköt, porattu kaivoja, rakennettu kunnollisia taloja ja kunnostettu klinikkaa. Lisällä on myös kustannettu lasten koulumaksuja.
Suomessa on myynnissä 1 500 Reilun kaupan tuotetta, joita jokainen suomalainen osti keskimäärin 16,31 eurolla vuonna 2009. Vaikka joskus Reilun kaupan tuote saattaa olla hieman jotain toista tuotetta kalliimpi, se lisä oikeasti muuttaa kehitysmaiden viljelijöiden elinoloja. Siksi minä valitsen reilua.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Kirjat: Ekovuosi Manhattanilla
Colin Beavinin kirja Ekovuosi Manhattanilla (No Impact Man, 2009) kertoo samantyylisen tarinan kuin John Websterin elokuva Katastrofin aineksia (2008). Websterin leffassa espoolainen elokuvantekijä houkutteli perheensä elämään vuoden ilman öljyä – siis ilman autoa tai esimerkiksi muovisia tai muoviin pakattuja tavaroita.
Beavin meni askeleen hieman pidemmälle ja puhui perheensä ympäri elämään vuoden niin, että kuormittaisi ympäristöään mahdollisimman vähän. Manhattanilla asuva kolmihenkinen perhe opetteli ensin elämään tuottamatta jätteitä, sitten kulkemaan ilman että tuottaisi hiilidioksidipäästöjä (tähän Beavin laski mukaan esimerkiksi hissin tai julkisen liikenteen käytön), sitten syömään ilmastoystävällistä ruokaa ja lopuksi elämään ilman sähköä sekä kuluttamaan tavoilla, joilla olisi mahdollisimman vähän ympäristövaikutuksia. Hän myös keksi keinoja, joilla pystyisi tekemään ympäristölle hyvää ja siten tasapainottamaan niitä kielteisiä ympäristövaikutuksia, joita hän ei voinut eliminoida.
Beavanilla on useita oivalluksia kun hän luotsaa perhettään vuoden ajan tekemään ekologisia valintoja. Keskiluokkaisella perheellä on paljon työtä tottuakseen kokonaan uudenlaiseen elämäntapaan, johon ei enää kuulu televisio, noutoruoka tai vessapaperi. Beavin kuitenkin haluaa vaikuttaa ympäristöönsä niin paljon, että on valmis tekemään uhrauksia omassa elämässään.
Aikaisemmin kirjoitin itse siitä, miten kiire usein estää meitä tekemästä ekologisia valintoja. Beavin kirjoittaa lähes samasta asiasta mutta yhdistää ekologisten valintojen tekemättä jättämisen mukavuudenhaluun. Hänellä oli pysäyttävä ajatus: se, mikä hänelle on mukavaa (tai kätevää, esimerkiksi pizzapalan ostaminen kun on nälkä) on maailman kaikille muille ihmisille epämukavaa (koska ympäristömme kärsii hänen ostamastaan pizzapalasta).
Beavin myös tuomitsee kertakäyttökulttuurin ja kyseenalaistaa koko kulutuskulttuurimme. Hänen perheensä teki tietoisen päätöksen olla ostamatta mitään uutta koko vuoden aikana. Yksi hänen keskeisistä ajatuksistaan onkin tämä: ”kun vedän viimeisen henkäykseni, toivonko, että minulla olisi ollut enemmän tavaraa?” Monet Beavinin ajatuksista panevat miettimään omiakin elämänarvojaan.
Beavin meni askeleen hieman pidemmälle ja puhui perheensä ympäri elämään vuoden niin, että kuormittaisi ympäristöään mahdollisimman vähän. Manhattanilla asuva kolmihenkinen perhe opetteli ensin elämään tuottamatta jätteitä, sitten kulkemaan ilman että tuottaisi hiilidioksidipäästöjä (tähän Beavin laski mukaan esimerkiksi hissin tai julkisen liikenteen käytön), sitten syömään ilmastoystävällistä ruokaa ja lopuksi elämään ilman sähköä sekä kuluttamaan tavoilla, joilla olisi mahdollisimman vähän ympäristövaikutuksia. Hän myös keksi keinoja, joilla pystyisi tekemään ympäristölle hyvää ja siten tasapainottamaan niitä kielteisiä ympäristövaikutuksia, joita hän ei voinut eliminoida.
Beavanilla on useita oivalluksia kun hän luotsaa perhettään vuoden ajan tekemään ekologisia valintoja. Keskiluokkaisella perheellä on paljon työtä tottuakseen kokonaan uudenlaiseen elämäntapaan, johon ei enää kuulu televisio, noutoruoka tai vessapaperi. Beavin kuitenkin haluaa vaikuttaa ympäristöönsä niin paljon, että on valmis tekemään uhrauksia omassa elämässään.
Aikaisemmin kirjoitin itse siitä, miten kiire usein estää meitä tekemästä ekologisia valintoja. Beavin kirjoittaa lähes samasta asiasta mutta yhdistää ekologisten valintojen tekemättä jättämisen mukavuudenhaluun. Hänellä oli pysäyttävä ajatus: se, mikä hänelle on mukavaa (tai kätevää, esimerkiksi pizzapalan ostaminen kun on nälkä) on maailman kaikille muille ihmisille epämukavaa (koska ympäristömme kärsii hänen ostamastaan pizzapalasta).
Beavin myös tuomitsee kertakäyttökulttuurin ja kyseenalaistaa koko kulutuskulttuurimme. Hänen perheensä teki tietoisen päätöksen olla ostamatta mitään uutta koko vuoden aikana. Yksi hänen keskeisistä ajatuksistaan onkin tämä: ”kun vedän viimeisen henkäykseni, toivonko, että minulla olisi ollut enemmän tavaraa?” Monet Beavinin ajatuksista panevat miettimään omiakin elämänarvojaan.
Vuoden aikana Beavin opettelee nauttimaan uusista asioista. Perhe pyöräilee uusiin paikkoihin ympäri Manhattania, kutsuu ystäviä kasvis- ja lähiruokapäivällisille ja viettää paljon enemmän aikaa yhdessä. Pimeän tultua he sytyttävät kynttilöitä ja keskustelevat – aikaisemmin he olivat seurustelleet paljon enemmän television kanssa kuin keskenään. Kun sähköt on katkaistu eikä telkkariin tai jalkalamppuun tule virtaa, ihminen keksii pakostakin uudenlaisia tapoja viihdyttää itseään.
Innostuin Beavinin teoksesta valtavasti. Hänen kirjassaan vilahteli useita muitakin esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät vuoden mittaisia kokeiluja – yksi pariskunta päätti syödä vuoden ajan pelkästään lähiruokaa, siis 160 kilometrin säteellä tuotettua ruokaa, ja eräs nainen päätti olla ostamatta yhtään mitään kokonaiseen vuoteen ja pärjätä ainoastaan sillä, mitä hänellä jo oli. Nämä kirjat on kaivettava seuraavaksi esiin.
Jäin myös itse miettimään sitä, miten paljon olisin valmis muuttamaan omaa elämääni vuoden ajaksi, edes kokeilumielessä. Pystyisinkö elämään vuoden ilman autoa? Entä elämään pelkällä kasvisruoalla? Tai edes puolittamaan veden- ja sähkönkulutukseni vuoden ajaksi? Millaisen haasteen olisin itse valmis ottamaan vastaan?
Innostuin Beavinin teoksesta valtavasti. Hänen kirjassaan vilahteli useita muitakin esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät vuoden mittaisia kokeiluja – yksi pariskunta päätti syödä vuoden ajan pelkästään lähiruokaa, siis 160 kilometrin säteellä tuotettua ruokaa, ja eräs nainen päätti olla ostamatta yhtään mitään kokonaiseen vuoteen ja pärjätä ainoastaan sillä, mitä hänellä jo oli. Nämä kirjat on kaivettava seuraavaksi esiin.
Jäin myös itse miettimään sitä, miten paljon olisin valmis muuttamaan omaa elämääni vuoden ajaksi, edes kokeilumielessä. Pystyisinkö elämään vuoden ilman autoa? Entä elämään pelkällä kasvisruoalla? Tai edes puolittamaan veden- ja sähkönkulutukseni vuoden ajaksi? Millaisen haasteen olisin itse valmis ottamaan vastaan?
Colin Beavinin blogi No Impact Man löytyy osoitteesta http://noimpactman.typepad.com/.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Kaikessa kiireessä
Ennen kuin lapseni aloitti päiväkotielämän ja mieheni palasi hoitovapaalta takaisin töihin (minä olin aloittanut työt heti vanhempainvapaan jälkeen puolisoni jäädessä koti-isäksi) en tiennyt kiireestä mitään. Toki töissä oli ollut kiirettä aikataulujen puskiessa päälle tai joskus kiirehdin juoksuaskelin tiettyyn metroon tai bussiin. Toisinaan tunsin itseni ihanan tärkeäksi juostessani kokouksesta toiseen ja puhuessani työpuheluja lounastauolla.
Sitten kun kuvioihin lisätään pieni poika ja päiväkoti sekä kaikki aamurutiinit ja uhmaiän kiukuttelut, ei kiireessä ole enää mitään ihannoitavaa. Aamuisin kiskomme poikaa väkisin aamutoimille, pukemaan päälle ja ulos talosta. Kiidämme tarhaan, pudotamme lapsen pois kyydistä ja singahdamme töihin. Teen lyhennettyä työpäivää joten tungen kahdeksan tunnin työt kuuteen tuntiin - kiireellä - ja sitten lennähdän takaisin tarhaan hakemaan lapsen. Ruoan on pakko olla valmiina kotona - ei mitään toivoakaan siitä, että olisi aikaa ruveta kuorimaan perunoita tarhapäivän päätteeksi.
Loppuillan leikimme, touhuamme, kiukkuamme ja pyydämme anteeksi, odottelemme iskää kotiin töistä ja teemme iltarutiinit. Nukahdamme koko poppoo melkein yhtä aikaa (se siitä omasta ajasta) ja aloitamme aamulla kaiken alusta.
Uskoisin, että monen kohdalla ekologiset vaihtoehdot kaatuvat juuri kiireeseen. Jos on kiire saada lapsille murua rinnan alle, nappaamme lähimmän foliovuoallisen einespataa kaupasta ja kumoamme sen lautaselle lämmitettäväksi mikrossa. Parempi - halvempi, terveellisempi, maukkaampi ja ympäristölle ystävällisempi - vaihtoehto olisi tietysti valmistaa kattilallinen kasvissoppaa omalla kasvimaalla kasvatetuilla tuotteilla. Mutta jos perheenäitiparalla ei ole aikaa edes perunoita kuoria niin miten olisi aikaa kasvattaa niitä?
Kiire vaikuttaa kaikkiin muihinkin ekologisiin valintoihin. Kierrättäminen vie oman aikansa; nopeampaa on tietysti kipata kaikki jätteet sekajätteen joukkoon kuin pestä ja kuivattaa lasi-, metalli- ja maitopurkit, kantaa sanoma- ja mainoslehdet tien varressa nököttävään paperinkeräyslaatikkoon tai kerätä biojätteet erillisastiaan ja viedä ne päivittäin ulos.
Kiireessä on kivempaa käyttää vauvoilla kertakäyttövaippoja, joista pääsee kätevästi eroon, kuin jaksaa kokonainen pesemis-, kuivattamis- ja vaippojen kokoamisrumba. Siivouskin on näppärämpää kaupan siivouspyyhkeillä, jotka tulevat muoviin pakattuina kosteuspyyhkeinä, kuin käymällä täyttämässä ekokaupassa siivouspullot, kantamalla ne kotiin ja käyttämällä vanhoja pyyhkeitä rätteinä - jotka on sitten taas pestävä ja kuivatettava.
"Kiire ei ole mutta joutua pitää," on mummoni vakiosananlasku. Joulu, monelle vuoden kiireisin ja stressiä eniten aiheuttava juhla, on ihan ovella. Mitä jos kerrankin jättäisimme kaiken tekokiireen pois ja joutumisen sijaan hellittäisimme vähän? Oikaisisimme muutamissa nurkissa, nauttisimme kiireettömästä ajasta, ja miettisimme joulun oikeaa merkitystä. Minulle se tarkoittaa perheen kanssa kiireetöntä oleskelua, ulkoilua, kynttilöitä ja valoa, perinneruokia ja koristeita, joululauluja ja rentoutumista. Sillä mikäs kiire meillä oikeasti on valmiissa maailmassa?
Sitten kun kuvioihin lisätään pieni poika ja päiväkoti sekä kaikki aamurutiinit ja uhmaiän kiukuttelut, ei kiireessä ole enää mitään ihannoitavaa. Aamuisin kiskomme poikaa väkisin aamutoimille, pukemaan päälle ja ulos talosta. Kiidämme tarhaan, pudotamme lapsen pois kyydistä ja singahdamme töihin. Teen lyhennettyä työpäivää joten tungen kahdeksan tunnin työt kuuteen tuntiin - kiireellä - ja sitten lennähdän takaisin tarhaan hakemaan lapsen. Ruoan on pakko olla valmiina kotona - ei mitään toivoakaan siitä, että olisi aikaa ruveta kuorimaan perunoita tarhapäivän päätteeksi.
Loppuillan leikimme, touhuamme, kiukkuamme ja pyydämme anteeksi, odottelemme iskää kotiin töistä ja teemme iltarutiinit. Nukahdamme koko poppoo melkein yhtä aikaa (se siitä omasta ajasta) ja aloitamme aamulla kaiken alusta.
Uskoisin, että monen kohdalla ekologiset vaihtoehdot kaatuvat juuri kiireeseen. Jos on kiire saada lapsille murua rinnan alle, nappaamme lähimmän foliovuoallisen einespataa kaupasta ja kumoamme sen lautaselle lämmitettäväksi mikrossa. Parempi - halvempi, terveellisempi, maukkaampi ja ympäristölle ystävällisempi - vaihtoehto olisi tietysti valmistaa kattilallinen kasvissoppaa omalla kasvimaalla kasvatetuilla tuotteilla. Mutta jos perheenäitiparalla ei ole aikaa edes perunoita kuoria niin miten olisi aikaa kasvattaa niitä?
Kiire vaikuttaa kaikkiin muihinkin ekologisiin valintoihin. Kierrättäminen vie oman aikansa; nopeampaa on tietysti kipata kaikki jätteet sekajätteen joukkoon kuin pestä ja kuivattaa lasi-, metalli- ja maitopurkit, kantaa sanoma- ja mainoslehdet tien varressa nököttävään paperinkeräyslaatikkoon tai kerätä biojätteet erillisastiaan ja viedä ne päivittäin ulos.
Kiireessä on kivempaa käyttää vauvoilla kertakäyttövaippoja, joista pääsee kätevästi eroon, kuin jaksaa kokonainen pesemis-, kuivattamis- ja vaippojen kokoamisrumba. Siivouskin on näppärämpää kaupan siivouspyyhkeillä, jotka tulevat muoviin pakattuina kosteuspyyhkeinä, kuin käymällä täyttämässä ekokaupassa siivouspullot, kantamalla ne kotiin ja käyttämällä vanhoja pyyhkeitä rätteinä - jotka on sitten taas pestävä ja kuivatettava.
"Kiire ei ole mutta joutua pitää," on mummoni vakiosananlasku. Joulu, monelle vuoden kiireisin ja stressiä eniten aiheuttava juhla, on ihan ovella. Mitä jos kerrankin jättäisimme kaiken tekokiireen pois ja joutumisen sijaan hellittäisimme vähän? Oikaisisimme muutamissa nurkissa, nauttisimme kiireettömästä ajasta, ja miettisimme joulun oikeaa merkitystä. Minulle se tarkoittaa perheen kanssa kiireetöntä oleskelua, ulkoilua, kynttilöitä ja valoa, perinneruokia ja koristeita, joululauluja ja rentoutumista. Sillä mikäs kiire meillä oikeasti on valmiissa maailmassa?
torstai 25. marraskuuta 2010
Kirjat: Laiskan lissun opas ekoelämään
Brittiläisen Anita Naikin kirja ”Laiskan lissun opas ekoelämään” (”The Lazy Girls Guide to Green Living”, Piatkus Books Limited, Lontoo 2007) houkuttelee lukijat ympäristöystävällisemmiksi helpoilla vinkeillä. Kirjailija osoittaa, että ekoilun ei tarvitse olla ryppyotsaista tai hippitouhuilua vaan että se on oikeasti helppoa ja hauskaa ja että jokainen voi vaikuttaa maailman tilaan omilla valinnoillaan.
Kirja kattaa seuraavat alueet: kauneus, terveys ja muoti, vihreä ruoka, matkustaminen ja elämäntapa. Teoksesta löytyy vinkkejä myös kohti vihreämpää elämää ja vihreän elämän aakkoset. Paljon vihreää, mutta onneksi vihreä onkin muodissa.
Teoksen kohdeyleisöä ovat lähinnä nuoret naiset – kuten kirjan nimikin jo kertoo. Kirja innostaa miettimään omia valintojaan, sillä esimerkit ovat oikeasti helposti toteutettavissa – tiedän muun muassa seuraavalla käsienpesukerralla, että sähköiset kuivaajat ovat kaksi kertaa energiatehokkaampia kuin paperipyyhkeet tai että maailmassa käytetään vuosittain 500-1000 miljardia muovikassia eli noin miljoona minuutissa. Niiden hajoamiseen menee kaatopaikalla yli tuhat vuotta. Siispä kuivataan kädet mieluummin ilmavirrassa ja kannetaan omat kangaskassit mukana kauppaan – helppoa kuin heinänteko!
Kirja kattaa seuraavat alueet: kauneus, terveys ja muoti, vihreä ruoka, matkustaminen ja elämäntapa. Teoksesta löytyy vinkkejä myös kohti vihreämpää elämää ja vihreän elämän aakkoset. Paljon vihreää, mutta onneksi vihreä onkin muodissa.
Teoksen kohdeyleisöä ovat lähinnä nuoret naiset – kuten kirjan nimikin jo kertoo. Kirja innostaa miettimään omia valintojaan, sillä esimerkit ovat oikeasti helposti toteutettavissa – tiedän muun muassa seuraavalla käsienpesukerralla, että sähköiset kuivaajat ovat kaksi kertaa energiatehokkaampia kuin paperipyyhkeet tai että maailmassa käytetään vuosittain 500-1000 miljardia muovikassia eli noin miljoona minuutissa. Niiden hajoamiseen menee kaatopaikalla yli tuhat vuotta. Siispä kuivataan kädet mieluummin ilmavirrassa ja kannetaan omat kangaskassit mukana kauppaan – helppoa kuin heinänteko!
Suurin osa vinkeistä on kaikille tuttuja, ja välillä teksti tuntuu itsestään selvältä tai vanhan kertaukselta. Tällaisten oppaiden kauneus piilee kuitenkin siinä, että lukija alkaa heti miettiä omaa elämäänsä ja sitä, mitä vielä voisi tehdä ympäristönsä eteen. Poimin itselleni heti käyttöön monta vinkkiä, jotka kylläkin ovat ennestään tuttuja mutta tuntuvat unohtuvan arjen tohinassa.
Erityiskiitoksen kääntäjä ansaitsee siitä, että sisältö on sovellettu Suomen oloihin. Lukuisat esimerkit ja huolellisesti laadittu linkkilista liittyvät Suomeen vaikka teos onkin alun perin brittiläinen.
Mitäkö itse opin ja aion soveltaa omaan elämääni? Ainakin sen, että en enää jätä kännykän akkua latautumaan yötä vasten vaan lataan sen illalla täyteen. Akun lataaminen kestää noin tunnin eikä ole mitään järkeä antaa sen latautua 7-8 tuntia turhaan. Innostuin myös eettisestä sijoittamisesta. Olimme jo pitkään miettineet rahastosäästämistä lapsille; seuraavalla pankkireissulla aion ottaa selvää erilaisista rahastosäästämismuodoista, jotka tekisivät myös hyvää maailmalle.
maanantai 22. marraskuuta 2010
YLE: Vihreä kaupunki
Sain viikonloppuna katsottua tallentamani kaksiosaisen dokumentin Vihreä kaupunki, jonka ensimmäinen osa käsitteli täydellistä ekotaloa ja toinen arkkitehtuurin voimaa. Dokumentin on toimittanut Pasi Toiviainen, mies, joka vaihtoi arkkitehdin ammattinsa ympäristötoimittajan työhön koska ei halunnut enää olla mukana rakentamassa uutta.
Dokumentissa kuitenkin tutkaillaan uusia rakennuksia, vihreää rakentamista, ekotaloja ja innovaatioita sekä kuullaan asiantuntijoita: arkkitehtejä, energiatutkijaa, ympäristöpsykologia. Ekorakentajat tuntuvat jakautuvan kahteen kastiin: niihin, jotka luottavat teknologisiin ratkaisuihin ja niihin, joiden mielestä luonnonmukainen rakentaminen, "luomutalot", ovat yksi ratkaisu ekokatastrofin pysäyttämiselle.
Dokumentin mukaan maailma on katastrofin partaalla, ja meillä on enää muutama vuosikymmen aikaa muuttaa maailman kulkua. Toivaisen mukaan arkkitehtuurin on oltava eturintamassa luomassa uutta symbioottista suhdetta planeettamme kanssa. Samoin ihmisten elämäntavan ja ajattelutavan on muututtava. Dokumentin tärkein sanoma mielestäni oli se, että ihmisen on tehtävä sovinto luonnon kanssa; ihmisen ei tule pyrkiä hallitsemaan luontoa vaan tulee alistua sille.
Ohjelmassa esiteltiin mielenkiintoisia ajatuksia, visioita ja ennen kaikkea rakennuksia. Katsojille näytettiin savitaloja, olkitaloja, heinäpaalirakenteisia taloja, maailman korkein puinen asuintalo sekä auringon liikkeen mukaan pyörivä talo.
YLE:n sivujen mukaan dokumentti kuvattiin vuosina 2009 - 2010 yhdessätoista maassa eri puolilla Eurooppaa. Jäin miettimään sarjan tekijöiden kuvausreissujen takia jättämää hiilijalanjälkeä - matkustiko koko tuotantoryhmä tosiaan ympäri Eurooppaa kuvaamassa ja haastattelemassa, ja olisiko dokumentin teossa voitu hyödyntää paikallisia filmiryhmiä tai digitaalisia neuvottelutekniikoita reissaamisen sijaan?
Dokumentti kuitenkin puolustaa paikkaansa; se kertoi asiantuntijoiden suulla ekorakentamisesta, joka tulee tulevaisuudessa entistäkin tärkeämmäksi.
Ja mitäkö itse opin? Ensinnäkin sen, ettei uutta kannattaisi rakentaa. Jos kuitenkin rakentaa, niin se pitäisi tehdä kestävästi ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Täytyy vielä miettiä uudelleen sitä kauan haaveilemaani keittiöremonttia.
Jaksot ovat vielä vähän aikaa katsottavissa YLE Areenalla:
Vihreä kaupunki: Täydellinen ekotalo
8.12.2010 klo 19.00 asti.
Vihreä kaupunki: Arkkitehtuurin voima
15.12.2010 klo 19.45 asti.
Dokumentissa kuitenkin tutkaillaan uusia rakennuksia, vihreää rakentamista, ekotaloja ja innovaatioita sekä kuullaan asiantuntijoita: arkkitehtejä, energiatutkijaa, ympäristöpsykologia. Ekorakentajat tuntuvat jakautuvan kahteen kastiin: niihin, jotka luottavat teknologisiin ratkaisuihin ja niihin, joiden mielestä luonnonmukainen rakentaminen, "luomutalot", ovat yksi ratkaisu ekokatastrofin pysäyttämiselle.
Dokumentin mukaan maailma on katastrofin partaalla, ja meillä on enää muutama vuosikymmen aikaa muuttaa maailman kulkua. Toivaisen mukaan arkkitehtuurin on oltava eturintamassa luomassa uutta symbioottista suhdetta planeettamme kanssa. Samoin ihmisten elämäntavan ja ajattelutavan on muututtava. Dokumentin tärkein sanoma mielestäni oli se, että ihmisen on tehtävä sovinto luonnon kanssa; ihmisen ei tule pyrkiä hallitsemaan luontoa vaan tulee alistua sille.
Ohjelmassa esiteltiin mielenkiintoisia ajatuksia, visioita ja ennen kaikkea rakennuksia. Katsojille näytettiin savitaloja, olkitaloja, heinäpaalirakenteisia taloja, maailman korkein puinen asuintalo sekä auringon liikkeen mukaan pyörivä talo.
YLE:n sivujen mukaan dokumentti kuvattiin vuosina 2009 - 2010 yhdessätoista maassa eri puolilla Eurooppaa. Jäin miettimään sarjan tekijöiden kuvausreissujen takia jättämää hiilijalanjälkeä - matkustiko koko tuotantoryhmä tosiaan ympäri Eurooppaa kuvaamassa ja haastattelemassa, ja olisiko dokumentin teossa voitu hyödyntää paikallisia filmiryhmiä tai digitaalisia neuvottelutekniikoita reissaamisen sijaan?
Dokumentti kuitenkin puolustaa paikkaansa; se kertoi asiantuntijoiden suulla ekorakentamisesta, joka tulee tulevaisuudessa entistäkin tärkeämmäksi.
Ja mitäkö itse opin? Ensinnäkin sen, ettei uutta kannattaisi rakentaa. Jos kuitenkin rakentaa, niin se pitäisi tehdä kestävästi ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Täytyy vielä miettiä uudelleen sitä kauan haaveilemaani keittiöremonttia.
Jaksot ovat vielä vähän aikaa katsottavissa YLE Areenalla:
Vihreä kaupunki: Täydellinen ekotalo
8.12.2010 klo 19.00 asti.
Vihreä kaupunki: Arkkitehtuurin voima
15.12.2010 klo 19.45 asti.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Lahjonnan vaikeudesta
Joulu on ruokaa
joulu on taikaa
jouluun kuuluu
yhdessä vietettyä aikaa
- ja lahjoja.
Joululahjominen on vaikea laji. On niin monta ihmistä, joita haluaisi muistaa: lähiperhe ja ystävät, päiväkodin aikuiset, työkaverit, naapurit... Jouluun yksinkertaisesti kuuluu lahjojen antaminen, vai osaisitko kuvitella joulua ilman lahjoja? Joulu ilman lahjoja olisi kuin joulu ilman lunta. Tai lanttulaatikkoa. Tai joulutorttuja. Kirjaimellisesti se olisi joulu ilman tonttuja.
Luin kerran hervottoman kolumnin, jossa ruotsalainen ympäristötoimittaja kertoi kuinka nuorena idealistina oli keksinyt mielestään maailman parhaan joululahjaidean: hän antoi läheisilleen lahjaksi kirjastosta lainaamiaan kirjoja. Korttiin hän raapusti toiveen, jossa pyysi lahjansaajoja muistamaan palauttaa kirjansa ajoissa takaisin. Kerrassaan mainiota mainontaa kirjastoille, jotka ovat mitä ekologisimpia paikkoja - mutta siitä lisää myöhemmin.
Lahjontayritysten ei tarvitse olla ihan noin radikaaleja, vaikka niihin voi kuitenkin ottaa myös järjen käteen.
Itse olen päässyt eroon ajatuksesta, että antaisin jotain ihan vain siksi, että on pakko. En osta kiireessä kaupasta ensimmäistä muovitonttua tai piparipurkkia vaan yritän valita lahjat niin, että niissä olisi mukana joku ajatus tai tuottaisivat muuten hyvää ympärilleen.
Naispuolisille kavereille olen jo useamman vuoden ajan antanut Roosa-nauha -tuotteita, jolloin osa tuotosta ohjataan tärkeään asiaan: rintasyöpätutkimukseen.Toinen hyvä kohde ovat reilun kaupan tuotteet, joita pakkaan useisiin paketteihin tänäkin vuonna. Varsinkin vanhemmat sukulaiset tuntuvat suhtautuvan reilun kaupan tuotteisiin epäillen, joten näin pakkosyötän heille tutustumiseriä. Ehkäpä kynnys ostaa itsekin reilun kaupan tuotteita madaltuisi näin?
Pukinkonttiin sujahtaa myös oman omenapuun hedelmistä teetettyä mehua, kestohedelmäpusseja, joiden tuotto ohjataan Suomen Punaiselle Ristille sekä luomuhiutaleita ja -ryynejä lapsiperheille, joissa tunnetusti kulutetaan paljon puuroa.
Lahjakortit ja liput - aineettomat tuotteet - ovat aina hyviä vaihtoehtoja; tänä jouluna lähin ystäväni saa lipun ensi kesäiseen suurkonserttiin Olympiastadionille, jonne pääsemme yhdessä fiilistelemään 80-lukua.
Lisäksi yritän antaa lahjaksi läheisille jotain sellaista, jonka tiedän menevän tarpeeseen. Vanhempani saavat, jokavuotiseen tapaan, pari purkkia kalanmaksaöljyä, jota käyttävät päivittäin. Mukaan sujahtaa purkillinen maitohappobakteereja tulevaa lomamatkaa varten.
Ihania ideoita saa HSY:n elämyslahja -sivulta, jonne voi vielä lähettää omia vinkkejä joulua ajatellen. Minä lainaan sieltä ainakin piparinpaistotalkoot ja siskoillan.
Pakkaamisen sietämätön vaikeus
Kun on vihdoin ja viimein löytänyt jokaiselle oikeannäköisen lahjan, tulee eteen seuraava este. Miten pakata lahjat mahdollisimman kestävällä tavalla?
Olen useana vuonna laittanut lahjat reilun kaupan puuvillaiseen ostoskassiin sen enempää niitä paketoimatta. Siinä vastaanottaja saa yhden ylimääräisen lahjan kaupan päälle. Kunhan lapset vähän kasvavat niin pääsevät koristelemaan isovanhempien puuvillakassit kangasväreillä ja -tusseilla.
Tänä vuonna osa paketeista kiedotaan paperinkierrätyslaatikosta löytyneisiin kiinankielisiin sanomalehtiin; ne pystyy hyvin viemään takaisin kierrätykseen palveltuaan hyvää tarkoitusta.
Joskus olen askarrellut vanhoista kenkälaatikoista lahjalaatikoita; askartelumaalilla, decoupage-lakalla ja lehdistä leikatuilla kuvilla saa pikkutavaroille sopivia säilytyslaatikoita pidemmäksikin aikaa.
Muistetaan muitakin
Joulu on hyvien tekojen aikaa, yritysmaailmassakin. Useat yritykset lahjoittavat joulukortteihin varatut rahat hyväntekeväisyyteen. Järkevää, sillä massatuotettu joulukortti yrityksen leimalla varustettuna ei välttämättä tuo samanlaista joulufiilistä kuin jonkun läheisen itse askartelema kortti.
Vähävaraisia perheitä muistetaan monella paikkakunnalla; kannattaa seurata paikallislehtien ilmoittelua. Meidänkin kotipaikkakunnallamme järjestetään vuosittain keräys, johon voi lahjoittaa lahjan.
Myös eläimiä on hyvä muistaa pimeimpään vuodenaikaan. Tiedän yhden perheen, joka usein käy lahjoittamassa joulun aikaan rikkinäiset ja tarpeettomiksi käyneet lakanat ja pyyhkeet eläintensuojeluyhdistyksille. Se on hyvä tapa kierrättää turhat tavarat pois nurkista; miten montaa pölyrättiä me oikeasti tarvitsemmekaan?
Tänä vuonna olen lähettämässä oman osani nuttutalkoisiin; neuloin äitini kanssa yhteensä viisi vauvannuttua, jotka saavat uuden kodin Etiopiasta. Lähetystyössä Etiopiassa olevat Pirkko ja Aki Tuppurainen aloittivat nuttutalkoot, jossa kerätään neulottuja vauvanuttuja etiopialaisiin sairaaloihin. Näin kannustetaan paikallisia äitejä synnyttämään sairaalassa. Ihana, kannatettava idea!
Kirjat: Climate Change: Simple Things You Can Do to Make A Difference
Jon Cliftin ja Amanda Cuthbertin kirjoittama opus "Climate Change: Simple Things You Can Do to Make a Difference" (Greenbooks, 2008) vie lukemiseen aikaa noin puoli tuntia. 91 sivuun on mahdutettu selkokielellä kirjoitettua tietoa ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä yksilö voi tehdä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Annetut vinkit liittyvät muunmuassa kodin lämmitykseen, vedenkulutukseen, sähkölaitteiden käyttöön, jätteiden lajitteluun, matkustamiseen ja kompostointiin.
Kirja ei tarjoa paljoakaan uutta mutta muistuttaa lukijoita siitä, että pienillä asioilla voi oikeasti olla suuri merkitys. Itse ilostuin siitä, että noudatan jo elämässäni lähes jokaista kirjan ohjetta. Jokaisessa osiossa kerrotaan, mitä yksilö voi tehdä samantien pienentääkseen hiilijalanjälkeään ja mitä voisi tehdä pidemmällä tähtäimellä. Lopuksi muistutetaan kaikkein tärkeimmästä: "jos teet vain yhden asian niin tee tämä..."
Parasta antia opuksessa ovat havainnollistavat esimerkit, jotka tosin kertovat Yhdysvalloista, mutta avaavat hyvin silmiä:
- Yhdysvalloissa ostetaan yli 150 miljoonaa uutta kännykkää vuosittain ja yli 425 000 vanhaa kännykkää heitetään menemään.
- Yhdysvalloissa käytetään päivittäin 50 miljoonaa kertakäyttövaippaa.
- Melkein kolmasosa ostetusta ruoasta heitetään pois.
- 300 miljoonaa käytettyä mustekasettia heitetään pois vuosittain.
- Yli puolet kaikista automatkoista ovat alle viiden kilometrin matkoja.
- Yli neljännes kaikesta puhtaasta, juomaksi kelpaavasta vedestä käytetään vessan huuhteluun.
Ja mikäköhän olisi se yksi uusi asia, jonka voisin tehdä tästä eteenpäin? Ehkäpä pestä enemmän pyykkiä - sieltä puhtaammasta päästä - 30 asteen pikaohjelmalla.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Hiilijalanjäljestä
Viikonlopun ratoksi tein Helsingin Sanomain hiilijalanjälkitestin. Jalanjäljen suuruutta mitataan neljällä eri kategorialla: asuminen, ruokailu, liikkuminen ja elämäntapa. Yllätyin.Laskurin mukaan tämän hetken hiilijalanjälkeni on 7 514 kg. Profiililtani olen "vihreä ninja".
Laskurin antaman selityksen mukaan "jättämäsi hiilijalanjälki on varsin kohtuullinen. Otat määrätietoisesti luonnon huomioon kulutustottumuksissasi. Noudatat suurinta osaa kestävän kehityksen periaatteista ja olet halukas oppimaan niistä lisää. Jatka taistelua hiilidioksidipäästöjä vastaan, ja jonain päivänä sinusta tulee vihreän elämäntavan mestari. Tsemppiä!"
Laskurin mukaan asumiseni ja syömiseni ovat keskivertoa kuluttavampia. Liikkuminen ja elämäntapani puolestaan sen alle. Täytyy varmaan tehdä testi uudestaan paremmalla ajalla, sillä syömiset ja liikkumiset taisivat mennä väärinpäin.
Meidän perheessä on yksi auto, jota valitettavasti joudutaan käyttämään joka arkipäivä. Sekä mieheni että minä kuljemme aamuisin yhtä matkaa autolla töihin, jonne on matkaa 55 km. 15 viimeistä kilometriä matkaamme metrolla. Töiden jälkeen minä ajelen takaisin autolla ja mies huristaa bussilla perässä pari tuntia myöhemmin. Lapsen saamisen jälkeen työmatkat oli pakko alkaa hoitaa omalla autolla, sillä julkisten varaan jättäytyminen tarkoittaisi sitä, että useimpina päivinä lasta olisi vastassa sosiaaliviranomaiset omien vanhempien sijaan; työmatka kestäisi liian kauan ja tarha ehtisi mennä kiinni.
Vapaalla sen sijaan autoilemme mahdollisimman vähän. Kotikaupunkimme keskustassa pääsee hyvin liikkumaan rattailla tai pyörällä ja lähikauppakin on kätevästi lyhyen kävelymatkan päässä. Viikonloppuisin autoilemme vain kyläillessä kauempana asuvien isovanhempien tai ystävien luona. Arkipäiville ajoittuvat vapaapäivätkin yritämme pitää yhtä aikaa, jolloin autoiluun tulee kokonaisen päivän aukko.
Ruoan suhteen sen sijaan olen erittäin tarkka, ja siksi kuulostaakin hurjalta, että kulutukseni olisi keskivertoa suurempi sen suhteen mitä suuhuni laitan. Meillä syödään paljon kasvisruokaa, kalaa tai riistaa. Viikossa menee se pakollinen 400g naudanjauhelihaa, koska 2-vuotias taapero rakastaa jauhelihakastiketta ja makaronilaatikkoa. Soijarouheesta en ole saanut niin maistuvaa, että juniori sitä suostuisi syömään. Löytyisiköhän ketään keittiögurua, joka osaisi vinkata lapsille sopivia soijarouheen maustamistapoja?
Ruoan suhteen hiilijalanjälkeäni suurentaa - myönnettäköön - juuston kulutus. YLE Teeman Ilmastodieetit -dokumenttisarjasta opin, että juuston kulutuksen hiilijalanjälki on lähes yhtä suuri kuin naudanlihan. Lihasta pystyisin luopumaan mutta juustosta en. Olen yrittänyt vähentää sen kulutusta ja tietysti raskauden myötä punaviini- ja juustoillat ovat jääneet pois mutta juustoa silti kuluu mielestäni ihan liikaa. Ehkä tässä olisi uudenvuodenlupauksen paikka?
Ilmastodieetit -ohjelman sivuilta löytyy muuten hieman erilainen laskuri, jolla voi mitata oman ilmastopainonsa. Siinä kulutusta mitataan seuraavilla mittareilla: asuminen ja energia, jätteet, liikenne, ruoka ja kulutus. Laskija joutuu tekemään hieman taustatyötä selvittääkseen ilmastopainonsa; kannattaa kaivaa etukäteen esille esimerkiksi sähkölaskut ja laskea vuodessa autoiluun, metroiluun tai bussimatkoihin käytettävät kilometrit. Tarvittaessa voi käyttää laskurin antamia keskivertoarvioita.
Tässä testissä pärjäsin edellistä heikommin; tulokseksi sain 8 467 kg. Taitaa olla oikeasti itsetutkiskelun paikka.
Vaikka tulokset masensivatkin niin oli niistä jotain konkreettista hyötyäkin: Hesarin laskuriin tietonsa tallentaneet osallistuvat Itämeren elvyttämiseen. Helsingin Sanomat lahjoittaa jokaisesta 25.10.-24.11.2010 HS.fi:n hiilijalanjälkipalveluun rekisteröityneestä 10 senttiä John Nurmisen Säätiön Puhdas Itämeri -hankkeelle. Lahjoitathan sinäkin?
torstai 11. marraskuuta 2010
Aluksi
"Emme peri maailmaa esivanhemmiltamme vaan lainaamme sen lapsiltamme," sanoo vanha intiaanien sananlasku.
Minä kiinnostuin ympäristöasioista odottaessani ensimmäistä lastani. Näin konkreettisesti edessäni tulevat sukupolvet ja erilaiset globaalit ongelmat, jotka heitä odottavat. Nyt olen jäämässä toista kertaa äitiyslomalle, ja otin itselleni kahden lapsen lisäksi uuden haasteen: yritän kirjoittaa Maailma lainassa -blogia, jossa tutkailen maailmanparantamiseen liittyviä asioita yksilön näkökulmasta. Mietin, mitä yksittäinen ihminen voi tehdä luodakseen paremman maailman lapsilleen ja onko yksittäisillä teoilla oikeasti merkitystä.
Ammatiltani en ole luonnontieteilijä enkä ole syvästi perehtynyt ympäristöasioihin kestovaippoja tai kierrätystä pidemmälle. Taustaltani olen toimittaja ja tietopalveluvirkailija. Luen paljon ja seuraan maailmalla käytävää keskustelua. Tavoitteenani on selvittää - toivottavasti joskus myös asioihin paremmin perehtyneiden ihmisten avulla - yksittäisten tekojen konkreettista vaikutusta ympäristöön. Ehkä opin matkan varrella itsekin enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)